Minulla on tapana sanoa, että kun on pimeää, on yö ja kuuluu nukkua. Kun on valoisaa, on päivä ja ollaan hereillä. Tällaisessa pohjoisessa maassa kuin Suomi sitä pimeää aikaa on vuodessa aika paljon. Syksyisin sen tuntee erityisen voimakkaasti.
Tänään on syyspäiväntasaus. Kesä on siis virallisesti ohi ja talvipäivänseisaukseen asti tähtitieteellinen vuodenaika on syksy. Syksyn kuukausina valon määrän vähenemisen huomaa väistämättäkin. Joka päivä muutama minuutti vähemmän.
Joillekin syksy on ihania värejä luonnossa ja tuikkuja parvekkeella. Minulle se on nukkumista.
Päiväsaikaan, kun ulkona on valoisaa, syksystä voi nauttia. Kuulaat syyspäivät ovat upeita. Mutta kun aurinko alkaa laskea, laskee myös oma vireystasoni. Oli kello mitä tahansa, haukottelu alkaa hämärän tullen.
Kahdeksan aikaan jumitan yleensä sohvalla ja toistan itselleni, että ei vielä ole nukkumaanmenoaika. Tässähän ehtisi tehdä vaikka mitä. Yhdeksän aikaan nukahdan siihen sohvalle. Siinä vaiheessa, kun normaalisti menisin nukkumaan, herään sohvalta ja totean, että ei ollut tänäänkään energiaa tehdä mitään illalla. Ja menen nukkumaan.
Kun keho totuttelee syksyn pimeyteen, energiataso ei riitä juuri mihinkään ylimääräiseen. Voisin helposti nukkua kellon ympäri. Tämä jatkuu joitakin viikkoja, kunnes keho taas tottuu pimeään vuodenaikaan.
Vuodet eivät myöskään ole veljiä keskenään. Joku syksy saatan painaa menemään kiinnittämättä sen enempää huomiota valon vähenemiseen, toisena vuonna olo on täydellisen vetämätön viikkokausia.
Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ei ole kovin hyväksyttävää viettää henkilökohtaisia himmailuviikkoja keskellä syksyä. Nyt on se aika, kun pitäisi olla kovin vauhti päällä. Kesäloma takana, kolme kuukautta jouluun. Meillä jokaisella on kuitenkin oma rytmimme, jota kannattaa kuunnella. Jos kone yskii, älä paina kaasua.
Värikästä syksyä. Himmailkaa rauhassa!