Demarit ovat realisteja

Kolumni on julkaistu Demokraatissa 19.7.2013.

Havaintojeni mukaan sosialidemokraatit ovat keskimäärin rehellisiä poliitikkoja. Pohjaamme väitteemme faktoihin ja latelemme torin kulmalla mielellämme tarkkoja lukuja kuuntelijoille. Tiukan paikan tullen emme yritä pistää päätä pensaaseen, vaan olemme realisteja ja valitsemme toteutettavissa olevista vaihtoehdoista parhaiten arvoihimme sopivan. Teemme mitä lupaamme, koska lupaamamme asiat ovat oikeasti toteutettavissa, eivätkä vain kauniita korulauseita.

Realistina oleminen on ikävä kyllä hieman masentavaa. Yksikään toteutettavissa olevista vaihtoehdoista ei välttämättä ole meidän mielestämme se paras. Toisaalta poliitikon on pakko olla realisti, sillä useimmin edessä on niitä vaikeita ratkaisuja, eikä pelkkää onnen jakamista tasaisesti kaikille. Tätä eivät monet poliitikot ymmärrä – tai tahdo ymmärtää.

Demareilla on kuitenkin ongelma. Ainainen realismi johtaa innovatiivisuuden katoamiseen. Emme osaa enää ajatella luovasti. Emme osaa unelmoida asioista, jotka eivät nykypäivänä tunnu mahdollisilta toteuttaa.

Muutama vuosi sitten kokeilimme unelmistamme kertomista osana vaalikampanjaa, osoituksena siitä että haluamme edelleen viedä maata eteenpäin emmekä vain puolustaa jo rakennettua hyvinvointivaltiota. Kampanja sai tylyn tuomion ”unelmahöttönä”. Ehkä tuon kohun vuoksi meistä sosialidemokraateista on tullut entistäkin totisempia realisteja, sillä koemme, etteivät kuulijat halua – ainakaan vaikeina aikoina – puheita epämääräisistä unelmista. Ongelmat ovat lähempänä, eikä ole aikaa odotella unelmien toteutumista.

Mutta mikäli järjestöllä itsellään ei ole visiota paremmasta tulevaisuudesta, kehitys uhkaa pysähtyä. Ei ole enää mitään uutta, mitä tavoitella. Ja päämäärän puute lamauttaa ensimmäisenä sen, jonka pitäisi viedä viestiä eteenpäin eli järjestökoneiston. Kukaan ei vakuuta äänestäjää paremmin kuin asiaansa uskova ehdokas. Kampanjoinnin perussääntö on, että vaalien alla jokaisen demarin pitäisi uskoa asiaansa sataprosenttisesti. Mutta jos haavekuva tai unelma tulevaisuudesta puuttuu, muutumme liian realistisiksi. Peruskampanjointi on kunnossa ja höystämme väitteemme faktoilla, mutta taustalta puuttuu aito ilo ja innostus siitä, että uskomme pitkällä tähtäimellä asioiden oikeasti muuttuvan parempaan suuntaan.

Meidän täytyy siis olla hieman vähemmän realisteja. Juuri sen verran, että pystymme maalaamaan vision paremmasta tulevaisuudesta – siitä huolimatta ettei ensi vuoden budjetti oikeasti anna myöden. Tavoitteita täytyy olla pidemmällekin kuin vaalikauden loppuun. Se vaatii hieman ”unelmahöttöä”, jottei tämän päivän realisti lannistu vaikeiden päätösten edessä. Onneksi unelmiaan tavoittelevaa realistia ei pysäytä mikään. Me näemme asiat niin kuin ne oikeasti ovat ja pystymme löytämään sen tien, joka lopulta vie meidät päämääräämme.